Ei se kesäkuukaan kovin lupaavissa merkeissä alkanu. Torstai, kesäkuun toinen päivä, lämpöö viis astetta ja jäätävä tuuli suaraan pohjoisnavalta. Ei siinä auttanu ku kaivaa toppatakki haalarin päälle, että tarkeni. Hyi olkoon. Onneks tostakin koettelemuksesta on jo päästy yli.
Perjantaina päätin varmuuden vuaks olla ilmastolakossa. Kun naispalvelija pyysi ulos, mulla oli kaks hyvin miätittyä toimintatapaa. Ensteks yritettiin vetää korvat niin päätämyäten kun suinkin mahrollista. Se saa nahkakoiran näyttään kovin raasulta ja tällöin ihmispalvelija yleensä heltyy eikä tee mitään ikävää. Tää ei kyllä meirän palvelijoihin koskaan tepsi, niissä on joku rakennusvirhe varmaan. Sen takia täyty ottaa käyttöön keino kaksi: piiloon. Yritin kaivautua tonne mun kopan perukoille huamaamattomasti, mutta toi mun lamppu jäi päälle niin lopulta mut tualta kaivettiin ulkoilemaan. Täytyy keksiä parempi piilo!
Piilosta tulikin miäleen yks juttu, minkä unohrin viimeks kertoo. Palvelijat meni tapansa mukaan tässä joku aika sitten perjantaina normaaliin tapaan saunaan ja tulivat siältä sitten aikanaan vilvotteleen olkkariin. Siinä vaiheessa naispalvelijasta oli kovin outoo, ettei Selmaa näy missään. Yleensä se tulee aina kuivaan palvelijoiden kintut. Naispalvelija sitten alko huutelemaan Selmaa, mutta ei näkyny rimpulaa missään. Seuraavaks naispalvelija yritti ettiä Selmaa meirän huaneesta ja kaikkien mahrollisten vilttien alta, mutta ei näkyny jälkeekään. Huutelukaan ei auttanu asiaan. Hetken naispalvelija luuli, että Selma on lähteny kylille rillutteleen. Miäspalvelija sitte jossain kohtaa hoksas avata makuuhuaneen oven. Siälä se pöljäke oli. Sen siitä saa, kun menee kiälletylle alueelle salaa. Selma oli seurannu sinne varmaa miäspalvelijaa saunatakkien hakureissulla ja jääny telkien taakse. Ihan oikein sille. Se pöljä osannu ees vinkua tai kaapia ovee, niinku mää teen jos mut teljetään jonnekki. Mää tiätty kyllä tiäsin koko ajan missä Selma on, mutta en torellakaa halunnu sitä paljastaa! Kerrankin sain vallata mun lemppari viltin ja kölliä ihanasti rauhassa ilman että kukaan häirittee.
Lauantaina auringonpaisteen lisäks mää kokkailin miäspalvelijan kanssa vähän raatvurstia. Se on kuulkaa tarkkaa hommaa valvoo, että makkroista lähtee oikeenlainen tuaksu ja ettei ne vaan pala tua pannulla! Ruakailutilannettakin mää vahdin silmä kovana. Olisin tarjoutunu auttaan, jos miäspalvelija ei vaikka ois jaksanukkaan kaikkia makkaroita. Harmi kyllä, se söi ne kaikki. Ja mää en saanu ees maistiasita! Kyllä on taas niin väärin!
Sunnuntaina oli oikein kiva kesäpäivä! Naatittiin auringosta. Naispalvelija vaan heitti meirät tommoseen heinikkoon. Muka hiano kesäkuva tulis, kun siä poseerattais. Mää en kyllä yhtään arvosta että mun hianoja kinttuja kutittelee tommoset voiset kukkakset. Niistähän lähtee väriäkin. En halua sotkee mun jokseenkin täydellistä kahvipavun sävyistä nahkaani millää keltasella huamiovärillä.
Tää viikko alkokin sitte aika masentavalla ilmalla. Naispalvelija meirät taas väkisin raahas ulos. Selmaa viä oikein epäreilusti huijattiin jollain oravalla. Siä mitää oravia oo ku sataa. Nekin on jossain lämpösessä ja kuivassa pesässään piilossa pahaa ilmaa. Naispalvelijan mukaan ei ees satanu paljoo, mutta sade se on piänikin sare! Ja mun laskelmien mukaan, jos nahkakoiraan osuu samalla sekunnilla kolme sarepisaraa, on riittävä syy kiältäytyä ulkoilusta. Piste.
Tiistaina me päästiin maalle riakkumaan. Oltiin melki ihan koko päivä ulkona. Kyllä tuntu hyvältä ton maanantain monsuunikauren jälkeen päästä kirmailemaan.
Mun piti siinä vähän pikkusiskoakin vahtia auringon palvomisen ohella ja välillä röhnötettiin sisälläkin.
Selmalle kuuluu myös hyvää, vaikka ei sen pienet aivosolut kovasti oo kasvanu. Naispalvelija luuli että kun on kaks tyttökoiraa, niin ei satu semmosia pissavahinkoja toisten päälle. Väärässä oli. Mää tua ulkona jätin viästiä kulmakunnan uroksille, ku toi pöljäke-Selma tunki kuuppansa mun viästin alle. Arvakkaa vaan menikö mun vaivalla laatimat runot ihan hukkaan. Kuka niitä ny Selman kuupasta käy lukemassa? Ei kukaan. Nyt ne pojat ei tiärä mitä mulle kuuluu. No okei, ehkä mää olin vähän poikamaisessa asennossa kun siihen heinätupsulle kyykistyin, mutta ei ny silti Selman tarvis tunkee sitä nenäänsä joka rakoon. Pah. Sen lisäks että Selma tärvelee mun tärkeitä viästejä, se tutustu mm. kotiloetanaan (ihme kyllä, ei sentään syäny sitä) ja alotti akilitykurssin.
Musta on vähän epistä, että Selma pääsi akilityyn. Mää en kuulemma voi jatkaa sitä ny tässä lähiaikoina, ku jos oon raskaana, niin silloin en pysty siä kohta juakseen. Naispalvelijalla on viime syksyltä siitä omakohtasta kokemusta, nii ei kuulemma ees kannata kokeilla. Toisaalta, hyvä puali tässä on se että mulla on viikossa ainakin yksi kallisarvoinen tunti omaa aikaa, ilman Selmaa.
Tää päivä lähti yhtä kankeesti liikkelle, ku kaikki muutkin päivät. Röhnötettiin Selman kanssa peiton alla autuaasti, kunnes naispalvelija tuli herättään meirät aamupalalle. Yleensä me kyllä herätään jo siihen, ku naispalvelija alkaa tekeen meirän aamupalaa ja kömmitään haukotellen omatoimisesti keittiöö kohti.
Ei kai mulla ny muuta. Hyvää viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti